Olen seurannut muutaman vuoden tyttöystäväni työskentelyä lastentarhanopettajana. Itse en ole koskaan ollut päivääkään varsinaisessa päiväkodissa hoidossa, joten käytännön kokemukset ovat aika vähäiset.

Meillä oli kyllä mahdollisuus kerran viikkoon kiertävään päivähoitoon kylällämme. Se oli viikon kohokohta, kun pääsi tapaamaan saman ikäluokan muita vipeltäjiä ja oppimaan uusia kujeita elämää varten.

Aika kultaa muistot, täytyy kuitenkin todeta. Tällä hetkellä päivähoito elää mielestäni jonkin sortin murrosta. Varsinainen päivähoitolaki on säädetty 1970-luvulla. Sitä on päivitetty aika ajoin, mutta mielestäni se ei vieläkään vastaa sisällöltään nykypäivää.

Ensimmäinen silmiin pistävä epäkohta on, että päivähoito kuuluu edelleen sosiaalihuollon alaisuuteen. Vaikka kyseessä on aivan pienimpien ihmisten hoitamisesta, niin pitäisi puhua kasvattamisesta.

Hoidosta puhuttaessa tulee mieleen jokin sairaus. Joten päivähoidon sijaan tulisikin puhua varhaiskasvatuksesta. Pienen ihmisen tarpeiden huomioimisesta, välittämisestä ja opettamisesta ei voida koskaan puhua liikaa.

Toinen asia, joka on keskusteluissa ollut paljon, on päiväkotien rakenteellinen tilanne.

Julkisten rakennusten pitäisi olla esimerkkejä hyvin hoidetuista ja kunnossa olevista tiloista, mutta monin paikoin asia ei ole näin. Laitamme pienimmät yhteiskunnan jäsenet altistumaan lapsuudestaan alkaen huonolle sisäilmalle, pahimmissa tapauksissa homeelle tai muille pölyille.

Siinäpä on ennaltaehkäisevää työtä kerrakseen. Olisiko aika tutkia julkiset rakennukset kunnolla ja pistää loppu kasvaville hengitystieoireille?

Kolmas asia, joka minua vaivaa, liittyy henkilöstön jaksamiseen työssään. Usein nämä päiväkotien arjen sankarit venyvät äärimmilleen kasvattaessaan ammattitaitoisesti muiden lapsia ilman kiitoksen sanaa. Heidän työoloihinsa, ryhmäkokoihin ja jaksamiseen tulee kiinnittää niin työnantajan kuin valtion puolelta erityistä huomiota. Lapsissa on Suomenkin tulevaisuus!